Vaikka Naguaali Carlos Castaneda ei ole fyysisesti läsnä, on joskus mahdollista vaihtaa jotain hänen kanssaan, tuntea hänen ohjauksensa ja opetuksensa. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että olemme vastaanottaneet ja sisäistäneet kaikki hänen opetuksensa niin, että ne säilyvät ollen läsnä ja ohjaten monissa jokapäiväisen elämän tilanteissa vaan myös, koska joskus tuntuu, että hän on juuri tässä, nauraen lämpimästi halulleni ymmärtää hänen ohjeitaan.

Tiesin jo, mitä kirjoittaisin Fractalum nro 5:een: jotain, joka liittyisi omiin kokemuksiini ja jonka parissa olen tehnyt jo pitkään työtä. Mutta tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa pelkästään omasta näkökulmastani, se olisi ehkä ollut mahdollista jossain toisessa yhteydessä, mutta täällä keskustelemme soturin polusta. Niinpä turvauduin Naguaali Carlos Castanedan kuoleman jälkeen ilmestyneeseen teokseen Ajan pyörä - kuten tein jokin aika sitten vastaavanlaisessa tilanteessa saavuttaen maagisia tuloksia.

Samalla tavalla kuin silloin avasin kirjan epäröiden, sillä aikomuksenani oli kirjoittaa jotain hyvin selkeästi määriteltyä. Minkälaiseen ristiriitaan joutuisinkaan, jos kirja osoittaisi minulle toisen aiheen, joka sillä hetkellä ei olisikaan mielestäni kiinnostava? Avasin sattumanvaraisesti espanjankielisen painoksen sivulta, jossa oli seuraava lainaus kirjasta Tarinoita voimasta: "Perusero tavallisen ihmisen ja soturin välillä on, että soturi ottaa kaiken haasteena, kun taas taval linen ihminen ottaa kaiken joko siunauksena tai kirouksena." Sellainen on soturin mieliala: kykenevä kokemaan elämän hetket haasteena.

Me kaikki tiedämme aiheesta siunaukset ja kiroukset. Ainakin minä olen niistä liiankin hyvin tietoinen: olen joko ylitsevuotavan onnellinen, koska kaikki sujuu niin kuin haluan, olosuhteet ovat minulle suotuisia, ihmiset antavat minulle tunnustusta, minusta pidetään - tai sitten ilman ennakkovaroitusta kaikki kääntyy ylös alaisin, asiat muuttuvat tuskin siedettäviksi tai huonoiksi, olosuhteet muuttuvat epäsuotuisiksi, kukaan ei arvosta sitä mitä teen, ihmiset eivät välitä minusta, kaiken kaikkiaan: kukaan ei rakasta minua. Koko elämäni on ollut tällaista, poukkoilua ylös ja alas. Vielä nykyisinkin, ellen ole valppaana, löydän itseni näistä vanhoista siunausten ja kirousten syövereistä.

Halu muuttaa kirous haasteeksi on ymmärrettävää, mutta minkä takia haluaisin muuttaa siunauksen haasteeksi? Mikä olisi parempaa kuin siunaus? Jokainen siunaus tuottaa kuitenkin kirouksen. Näin käy näille vastakohdille, kun olemme tottumusten orjia ja heilahtelemme äärimmäisyydestä toiseen. Ajan pyörän johdannossa Carlos Castaneda kirjoittaa: "Näillä shamaaneilla oli toinen havaitsemisen elementti, jota he kutsuivat ajan pyöräksi. He selittivät ajan pyörän siten, että aika on kuin äärettömän pitkä ja leveä tunneli, tunneli, jossa on heijastavia uurteita. Jokainen uurre on loputon ja niitä on loputon määrä.

Elämän voima pakottaa elolliset olennot tuijottamaan yhteen uurteeseen. Pelkästään yhteen uurteeseen katseleminen tarkoittaa, että on juuttunut siihen uurteeseen, että elää vain sitä uurretta. Soturin lopullinen päämäärä on keskittää horjumaton huomionsa täydellisen kurinalaisuuden avulla ajan pyörään saadakseen sen kääntymään. Soturit, jotka ovat onnistuneet kääntämään ajan pyörää, voivat katsella mihin tahansa uurteeseen ja saada siitä esiin mitä ikinä haluavat." Se, että kykenee kokemaan jokaisen henkilökohtaisen kokemuksensa haasteena sen sijaan, että ottaisi sen joko siunauksena tai kirouksena, tarkoittaa mielestäni sitä, että voi katsoa toiseen uurteeseen, että on vapaa toimimasta totutulla tavalla. Mutta miten?

Naguaali Carlos Castaneda käytti englanninkielistä termiä "to jump grooves". Joillakin ihmisillä on tarpeeksi energiaa ja uskallusta tarttua onnen kuutioonsa ja muuttaa tottumuksensa voidakseen päästä pois vanhoilta urilta. Vaikka he olisivat jo tehneet sen, heidän edessään on iso urakka voidakseen pitää yllä muutoksen, tai kyetäkseen palaamaan, jos he joutuvat taas vanhoille urille; niin sanoakseni nousta ylös kun he lankeavat.

Näyttää siltä, että näkeminen on edellytys sine qua non tottumusten muuttamiseen. Mutta kuinka voin muuttaa tottumukseni, jos en edes tiedä, mitkä ovat totutut tapani? Mikä tärkeintä, en edes tiedä, että olen tapojeni orja. Kuinka voin muuttaa asenteeni muita ihmisiä kohtaan, ellen näe tapaa, jonka mukaan toimin; ellei minulla ole yhteyttä tunteisiini; jos uskon, että olen maailman viehättävin ihminen, mutta tosiasiassa en ole.

Ja yhtäkkiä, tänään, juuri Tensegrity-harjoituksissa, näen itseni: epäluuloisena katson ihmisiä syrjäsilmällä, ihmisiä, jotka tunnen hyvin. Perustapani olla olemassa on yhä vieläkin jäljellä: pelokas, ujo, täysin itseeni keskittynyt. He eivät enää huomaa minua, he kerääntyvät pieniksi ryhmiksi enkä minä kuulu niihin yhteenkään. Harjoittajilla on hauskaa, he nauravat kun taas minä seison kivettyneenä tietämättä minne mennä - totta kai, jos haluan liikkua joka suuntaan yhtä aikaa.

Tämä tapahtui, kun Naguaali ohjasi harjoitusta. Siihen aikaan tämä tilanne oli ymmärrettävä, sillä me kaikki halusimme olla hänen hemmoteltuja kullanmurujaan. Tänään Naguaali ei ole täällä, mutta tämä perustunne on kuitenkin sama.

Voidakseni päästä eroon näistä tottumuksista omaksuin lujan päämäärän muuttaa asennettani niitä ihmisiä kohtaan, joita kohtaan suorittaessani jokapäiväisiä toimiani. Alkajaisiksi huomasin, että 95 % ajastani unohdan päämääräni: näen itseni menevän paikkoihin, olevan tilanteissa samalla tavalla kuin ennenkin. Eroavuus on siinä, että nyt jonkin ajan kuluttua huomaan tämän tosiasian ja tietenkin tarpeettomasti suutun itseeni. Loput 5 % ovat tilanteita eräiden tiettyjen ihmisten kanssa, joiden seurassa olen avoin ja positiivinen.

Totta kai, hehän ovat samanlaisia kuin minä! Monia ihmisiä kohtaan olen välinpitämätön. Heidän kanssaan asiat eivät suju niin helposti: kuinka voin pakottaa itseni tekemään sellaista, mitä en haluaisi tehdä? Mitä hyödyttää toivottaa täydestä sydämestäni hyvinvointia, iloa ja onnea noille kaikille? Tämä osoittautuu mahdottomaksi muutamien kanssa - itse asiassa aika monien - en kestä noita, jotka ärsyttävät minua, jotka saavat minut raivostumaan. Pystynkö toivomaan täydestä sydämestäni hyvää tuolle teennäisesti nauravalle naiselle, joka saapuu Tensegrity-harjoituksiin?

Hänellä ei ole ymmärrystä ja kuitenkin hän uskoo olevansa merkittävä; kykenenkö toivomaan hänelle sydämeni pohjasta hyvää kun ainoa asia mitä hän tekee on, että hän jättää minut vaille huomiota? Älkää ymmärtäkö minua väärin, en toivo pahaa kenellekään, haluan vain olla välittämättä. Siispä intentoimalla päämääräni olla toisenlainen ihmisiä kohtaan alan huomata tapani olla maailmassa.

Filosofi Martin Heideggerillä oli tälle hyvin sopiva sana: Befindlichkeit, käännettynä taipumus tai tapa olla olemassa. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tapani olla maailmassa voisi olla sellainen kuin on: että olen taipuvainen negatiivisuuteen, arvosteluun ja tuomitsemiseen, sokea erilaisille ja uusille asioille. Ja lisäksi kateellinen johtuen tavastani jatkuvasti vertailla itseäni muihin. Minä? Niin "sosiaalinen" henkilö, niin tottunut ottamaan osaa seuraelämään, menemään paikasta toiseen monien "ystävieni" kanssa. En voi uskoa näkemääni. Ällistys jatkuu muutaman päivän ajan, kuitenkin samaan aikaan hyväksyn asian ja tunnen helpotusta, tietynlaista levollisuutta. Se on totuuden voima.

Tällainen on osa työstä, joka tarvitaan tottumusten muuttamiseksi, siunausten tai kirousten muuttamiseksi haasteeksi. Joka kerta kun törmäsin naiseen, jolla on tekonauru, on - oli - kyllästyttävä, toistuva kirous. Nyt se on muuttunut joksikin hyvin kiinnostavaksi. Joka kerralla odottaa haaste muuttaa jotain syvällä sisälläni; nähdä tämä nainen toisesta näkökulmasta, nähdä hänet samanlaisena kuin itseni. Kuinka voin uskoa, että olen parempi kuin hän? Taistelua. Kuka tietää, kuinka paljon hän taistelee muuttaakseen ylemmyyden tunteensa? Nähdä hänet erilaisin silmin, kiintymyksen silmin. Kyllä, voin tehdä sen eikä se ole vaikeata. Se on silmänräpäyksellinen juttu.

Tätä tarkoittaa hyppy: hymyilen hänelle sydämestäni ja yllätyksekseni hän hymyilee takaisin tavalla, jota en ole aiemmin nähnyt. Niin paljon vaivannäköä! Niin paljon ajattelua! Niin monia ylä- ja alamäkiä kun koko juttu on niin yksinkertainen. Kyse oli vain halusta, halusta hylätä tuo vanha, kirskuva, ruostunut haarniska, joka vain vahingoitti minua ja muita. Tänään voitto, huomenna tappio - sillä tango jatkuu: tänään kärsimys, huomenna laulu. Aivan kuten törmätessäni kadulla siihen toiseen naiseen, siihen kunnianhimoiseen, joka kerran yritti käyttää minua hyväkseen ja jolle en ole puhunut kahteen vuoteen.

Kun ajattelen tätä naista nyt sanon itselleni: "Olenko vähemmän kunnianhimoinen kuin hän? Enkö minä ole yrittänyt käyttää ihmisiä hyväkseni useammankin kerran? Riittää! Sano hänelle hei, hymyile hänelle ja kysy mitä kuuluu. Onko hän tyytyväinen viimeisiin saavutuksiinsa urallaan". En kyennyt tekemään sitä. Minä vain kävelin ohi pää pystyssä, kuten tavallista. Katsoin häneen silmäkulmastani nähdäkseni hänen reaktionsa. Hämmästyksekseni tällä kertaa se olikin hän, joka jätti minut huomiotta.

No, sanoin itselleni, se on vain suurempi haaste, vaikeampi ylpeydelleni. Tiedän, että voin tehdä sen. Jos pääsen hänen lähelleen ja hän ei välitä minusta, en pane pahakseni sillä tiedän, että yritin koko sydämestäni, mutta toiveeni kuitenkin on, että voisimme halata. Kovin yllättävää tuntea tällainen toive! Minusta tuntuu, että tavallaan tämä on ajan pyörän kääntämistä ja toiseen uurteeseen katsomista ja sitä, että saan sieltä esiin mitä haluan: kiintymyksen tätä henkilöä kohtaan.

Muutaman päivän kuluttua näin hänet jälleen. Tuona päivänä minulla oli paljon energiaa. Näin jo kaukaa hänen tulevan, joten minulla oli aikaa ajatella: "Älä anna hänen kävellä ohitse". Kävelin häntä kohti ja kerroin, mitä minulla oli mielessäni. Kysyin hänen työstään ja onnittelin häntä. Ihan pienen hetken hän yritti vältellä minua, mutta heti kohta hän katsoi minuun kirkkailla, suurilla silmillään. Hän hymyili avoimesti ja puhui pysähtelemättä. Hän puhui eri aiheista. Se tuntui kestävän loputtomasti, mutta se oli vain hetki, joka tuntui ikuisuudelta, kunnes ajan pyörä kääntyi ja me halasimme. Ja hetken ajan tunsin soturin mielialan.