"Älä ole niin julkea, che!" meillä oli vuosia sitten mantereen eteläpuolella tapana sanoa pysäyttääksemme ne, jotka tuppasivat liian lähelle - ei niinkään fyysisesti, vaikka se saattoi olla fyysistäkin - heti kun he työnsivät sanoillaan nenänsä asioihimme; ne, jotka olimme vasta äsken tavanneet ja jotka sotkeentuivat mielipiteineen elämäämme ja jotka julkesivat jopa antaa neuvoja.

He ovat ihmisiä, jotka eivät tiedä rajojaan, jotka eivät tiedä paikkaansa; tai he ovat liian poissaolevia eikä heitä näy eikä kuulu silloin kun heidät nähtäisiin ja kuultaisiin; tai he ovat niskan päällä tukehduttaen näkömme ja kuulomme. Sanalla sanoen epävarmoja, sillä heille on luonteenomaista uskoa, että he voivat kompensoida ujoutensa, samean minäkuvansa, esiintymällä liioitellun voimakkaina.

On olemassa myös niitä - vai ovatko he samoja? - jotka ottavat liian suuria vapauksia joidenkin jatkuvasti käyttämiensä työkalujen kanssa, olipa se auto, saha tai moottoripyörä, ja lopulta he joutuvat onnettomuuteen, leikkaavat pois sormensa tai menettävät henkensä. Askel askeleelta saamme varmuutta jossain, joka joskus tuntui mahdottomalta, emme osanneet uneksiakaan kykenevämme käsittelemään tuota esinettä. Ja yhtäkkiä - sillä oivallus on aina yhtäkkistä - me tunnemme itsemme varmoiksi. Me teimme sen! Tiedämme miten ajetaan ja siitä sanontaan "Tiedän mitä teen!" on vain yksi lyhyt askel.

Ylpeys tulee ensin. Vajaa vuosi sitten putosi mereen Alaska Airlinesin lentokone vähän ennen kuin sen piti laskeutua San Fransiscoon. Eikös äskettäin käynyt ilmi, että lentokoneen lentäjä tiesi melkein lennon alusta lähtien, että vakautusjärjestelmässä oli toimintahäiriö, mutta hän jätti kytkemättä automaattijärjestelmän, koska hän ajatteli voivansa vakauttaa koneen? Tällaisia me olemme, naguaali Carlos Castaneda tapasi sanoa.

Ja sitten on vielä niitä - mukaanlukien itsemme - pelokkaita miehiä ja naisia, joiden elämä yleisesti ottaen ei suju kovin hyvin. Kuinka se voisi sujua hyvin, jos jokaisella askeleella eteenpäin otamme kaksi askelta taakse? Ja jos jotain hyvää vihdoin tapahtuu meille, riemu on niin valtava, että alamme juosta katsomatta vasemmalle tai oikealle ja kun ylitämme ratakiskot, emme huomaa lähestyvää junaa. Ei lainkaan malttia, vain sairaalloista itsekeskeisyyttä.

Asioiden ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla näin. Meillä on soturin itseluottamus, itseluottamuksen viitta, joka ei todellakaan ole sokea. Se näkee junan lähestyvän eikä ylitä kiskoja. Se tietää, että auto, saha ja moottoripyörä ovat vaarallisia koneita ja niinpä se kunnioittaa niitä, uskottelematta, että se on niiden herra. Itseluottamus, sanan varsinaisessa merkityksessä, on sidoksissa kunnioitukseen, kunnioitukseen muita ihmisiä, asioita ja tietenkin omaa itseä kohtaan.

Julkeat eivät kunnioita; kukaan ei ole opettanut heille, miten tunnetaan kunnioitusta. Arat eivät kunnioita; voittaakseen epävarmuutensa he lyttäävät meidät alas. Itseluottamus tietää miten odotetaan, sillä odottaminen on täsmälleen sitä, mistä tässä on kysymys: tietoa, että intentiomme huomataan. Odottaminen on voiman ilmaus, hätäinen toiminta on ilmaus heikkoudesta. Odottaminen on vaatimatonta ja maltillista, vaatimattomuus ja maltti kulkevat käsi kädessä.

Jotkut imivät itseluottamuksen äidinmaidossa, toisten on rakennettava se. Ensiksi mainittu vaihtoehto on tietysti ihanteellinen kun taas jälkimmäinen on jatkuva, kiehtova seikkailu: rakentaa itseluottamus asteittain, kutoa viitta, kirjaimellisesti kutoa se langasta, joka kulkee edes takaisin, palmikoituna, punottuna ja solmittuna lujasti, peittäen pinnan, jossa aiemmin ei ollut mitään. Siellä missä aiemmin ei ollut itseluottamusta, missä oli itseluottamuksen puute, nyt siinä on itseluottamus.

Viitan kutominen on työtä, se vaatii vaivannäköä, aikaa, omistautumista ja itsekuria. Jokainen solmu edellyttää sormen liikettä; viitta kudotaan askel askeleelta, asteittain muovataan sellaista tietoisuutta, että MINÄ OSAAN on siellä missä EN OSAA oli yleensä hallitsevana. Kude on niin tiukkaa, että siinä ei ole lainkaan tyhjää tilaa, epäilyksen varjokaan ei löydä siitä suojaa. Viitan kangas on tehty silkasta voimasta ja pelkästään voimasta. Mikä helpotus, mikä riemun purkaus, kun tajuan, näen, tunnen, että voin muuttaa ajattelutapani, että voin sijoittaa itseni niin hämmästyttävän uuteen asemaan, niin tavanomaiselle olemassaolon tavalleni vieraaseen kuin mitä on vakaumus siitä, että MINÄ OSAAN.

Niinpä, liikuttamalla jalkojani, kumartumalla alas, liikuttamalla käsivarsia, kyynärvarsia ja käsiä solmin lankaa ja järjestän sitä kutoakseni tiivistä kangasta Itseluottamuksen viitaksi kutsutulla maagisella liikkeellä. Ja jopa ilman maagista liikettä, kävellessä, istuessa, kirjoittaessani koneella, laittaessani ruokaa, minä kudon kangasta samaan tapaan, jatkan sen kutomista jopa ilman ainuttakaan fyysistä liikettä. Ripustan sen kaappiin, muiden päällysvaatteitteni rinnalle; tämä on tietenkin ainut, jota käytän joka päivä. Ja elämäni on salaperäisesti muuttunut. Unohdin sanoa, että kudon viittaa kahdesta langasta: toinen on voiman lanka, väriltään oranssi, ja toinen on maltillisuuden lanka, väriltään sininen.